perjantai 31. lokakuuta 2014

Haaveet kaatuu...

Käytin molemmat koirat silmätutkimuksessa Sarkasen Pekalla Imatralla 29.10.. Caralla olisi ollut astutusta ajatellen vielä edellinen 14kk aikaisemmin tehty silmäpeilaustulos voimassa, silloin se todettiin terveeksi ilman mitään lisämerkintöjä. Joskus sitä vaistoa kannattaa kuunnella.

Zadyn silmät todettiin terveiksi. Siellä näkyivät samat sikiöaikaiset suonet mitä v. 2011 näkyi, nämä eivät koiraa haittaa millään tavalla, mutta ovat harvinaisia - yleensä näitä tavataan lehmillä. Zadylla ei siis edes iän aiheuttamia silmämuutoksia.

Caraa tutkiessaan lääkäri kysyi heti, minkäs ikäinen tämä olikaan. Silloin jo tiesin, mitä tulen kuulemaan. Vastasin, ja lääkäri tutki vielä toisenkin silmän. Tutkimuksen jälkeen hän kääntyi minua päin ja kertoi sen, mitä olin pelännyt: Caralla todettiin kaihi vasemmassa silmässä 2 vuoden ja 10 kuukauden ikäisenä. Muutos oli kuulemma niin selkeä, että löydös ei ole pelkästään epäilyttävä. Myös sukurasitteesta kuullessaan (emällä todettu kaihi 5v ja emänemällä 6v iässä) hän oli vieläkin varmempi asiasta. Luotan silmätarkastuksen tehneeseen lääkäriin ja hänen asiantuntemukseensa, enkä aio hakea toista mielipidettä asiasta. Seuraava tarkastus on kahden vuoden kuluttua, jossa selviää onko kaihi levinnyt ja millä vauhdilla. Jos se ehtii tällä iällä siiheksi leviämään paljonkin, ennuste ei ole kovin hyvä.

Olin sanaton. Toki riski oli tiedossa, mutta kyllä se silti löi jalat alta. Tunnen monenlaisia tuntemuksia; ensin tyrmistys, järkytys, epäusko. Sitten pohjaton suru, tuska, miksi juuri minä ja miksi juuri Cara. Tätä kirjoittaessa tutkimuksesta on kulunut 1½ vuorokautta. En vieläkään aivan käsitä; aina välillä tämä asia iskee tajuntaan niin että hengitys salpautuu ja kyyneleet tulevat silmiin. Kaikki se vaiva, kaikki se usko ja toivo, suunnittelu ja haaveilu... Eihän kaihi sen arvoa rakkaana perheenjäsenenä vähennä millään tavoin, mutta silti tämä tuntuu valtavalta menetykseltä. Minulla ei ole mitään mistä lähteä kasvatuslinjaani rakentamaan, olen taas aivan alkupisteessä. Niin kaunis ja kiva koira menee hukkaan. Agilityyn kaihi ei vaikuta, vielä. Milloin se alkaa vaikuttaa vai alkaako ollenkaan, jää nähtäväksi. En aio sitä nyt murehtia, tässä on ihan tarpeeksi.

Tämä tapahtuma todisti sen, miten paljon minulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Se myötätunnon määrä, mitä sain oli valtava. Caran kasvattajan kanssa puhuin pitkään puhelimessa tutkimuspäivänä ja kyllä se vaan niin on, että se on kaikista tärkein tuki mitä voi saada. Olen todella tyytyväinen, että sain koirani mukana ison liudan ystäviä ja kasvattajan, johon voin turvautua asiassa kuin asiassa. En missään nimessä halua syyllistää ketään Caran kaihista; kaihin periytymisestä kun ei kukaan tiedä varmuudeksi mitään ennen kuin geenitestit keksitään. Tämä oli äärettömän huonoa tuuria ja se osui juuri minun kohdalleni.

Varaan koirilleni sterilisaatioajat pian, Caralla se menee ensi vuoden puolelle koska sillä on parhaillaan juoksut menossa.

Kyllä on kivinen alku tällä minun kasvattajaurallani ollut. Zadyn kanssa pohdin vuosia, tohdinko käyttää sitä jalostukseen, koska sen ulkomuoto ei ollut valiotasoa, sillä oli terveys ja eritoten luonne priimaa. Sitten kun siihen päädyin, astutusten kanssa oli säätöä ja urostakin piti vaihtaa tunnin varoitusajalla. Odotusaika sujui hyvin, synnytys taas ei. 8 tuntia klinikalla koiran synnytystä odoteltuani se leikattiin sektiolla. Ensimmäisenä tulossa ollut pentu oli vajaakehittynyt ja kuollut. Käsiini jäi vain 2 urosta. Ja nyt tämä... Ainut hyvä asia, mitä ajatellen jaksan tämän tuskan läpi rämpiä on se, etten ehtinyt käyttää Caraa jalostukseen. Tätä pahempi olisi vain se, että kantaisin usean pennunostajan tuskan omani lisäksi.

Luovutanko? En todellakaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti